Suomessa

Eilen hieman ennen puoltayötä saavuin jälleen armaan kotimaani tutulle maaperälle. Olo on siitä asti ollut vähintäänkin surrealistinen: osittain tuntuu siltä, etten olisi koskaan lähtenytkään ja toisaalta tuntuu todella oudolta olla taas täysin suomenkielisessä ympäristössä. Münchenin kentällä koneeseen pääsyä odotellessa meinasin jatkuvasti naurahtaa ääneen kuullessani suomea, toivottavasti en näyttänyt liian sekopäiseltä peitellessäni virnuilua.

 Yritin napata kuvaa joulumarkkinoista, mutta koska olen vertikaalisesti rajoittunut, 

 ei tulos ollut kovinkaan kummoinen...

Tätä sekavaa olotilaa tuskin helpottaa se, että viimeinen viikko on ollut sosiaalisesti melkoisen vauhdikasta, kun on luentojen lisäksi "täytynyt" viettää aikaa ystävien kanssa ennen viikkojen joulutaukoa. Viime viikolla löysin itseni kaksista yliopiston joulujuhlista, keskiviikkona olin ihmettelemässä skandinavistiikan kekkereitä ja perjantaina lähdin katsastamaan kirjallisuustieteen hipat. Olin yllättynyt siitä, miten paljon skandinavistiikan opiskelijoita Münchenin yliopistolla onkaan, olin jotenkin olettanut sen olevan todella pienen piirin puuhastelua, mutta paikan päällä oli oikeasti paljon porukkaa. 

Sunnuntaina päätimme harrastaa kulttuuria ja suuntasimme parin kaverin kanssa kohti oopperaa. Köyhänä opiskelijana voi tuntia ennen näytöksen alkua väijyä lunastamatta jääneitä lippuja kohtuulliseen 10 euron hintaan. Tällä kertaa ei tosin tärpännyt, joten turvauduimme varasuunnitelmaan:

Kuten kuvasta hieman ehkä näkyy, saimme nauttia Avi Avitalin soittamasta kauniista mandoliinimusiikista. Listalla oli Vivaldia, Bachia sekä kansanmusiikkia Romaniasta ja Bulgariasta. Välillä vähän nauratti kun mietin miten olin päätynyt katsomaan kyseistä konserttia, mutta konsertti oli uskomattoman hyvä.

Meillä on Studentenstadtissa jokaisessa kerrostalon kerroksessa GAP eli Gemeinschaftsappartment eli tavallaan yhteinen olohuone, jossa on myös keittiötila. Ainakin meidän kerroksessa on perinteenä, että aina uusien muuttaessa taloon tulee heidän kokata jotain vanhoille asukeille. Maanantaina saimme vihdoinkin aikaiseksi valmistaa ruokaa kanssa-asukeillemme, tuloksena oli seitsemän pizzaa sekä yksi jättimäinen omenastrudel. Vaikka käytimme pizzoihin valmista taikinaa, lopputulos oli mielestäni aika onnistunut ja jälkkäri suussasulavaa (eikä ihme, sillä sen teki ehta itävaltalainen äitinsä reseptillä). Olin taas tyypilliseen tapaani hieman skeptinen siitä, miten piinaavaa olisi yrittää bondata naapureideni kanssa, mutta onneksi olin jälleen väärässä ja vietin todella hauskan illan näiden tyyppien kanssa.

Nannaa oli...

Tiistaina oli jälleen vuorossa ruoanlaittoa, tällä kertaa vaihtarikavereiden kanssa, tarjolla käsespätzleä eli saksalaisten versiota pastasta juuston ja sipulin kera. Jälkiruoaksi taiteilin omin pikkukätösin hakaristejä erehdyttävästi muistuttavia tähtitorttuja. Hurmaannuin niin torttujen lumoavasta ulkonäöstä, että unohdin ottaa todistusaineistoa kyseisistä tekeleistä, mutta hyvin ne kelpasivat kansainväliselle makuraadille.

Keskiviikkona lähdin muutaman naapurini kanssa teknilliselle yliopistolle katsomaan leffaa. Ohjelmistossa oli vuonna 1944 valmistunut Die Feuerzangenbowle, joka on ilmeisesti eräänlainen joulunajan kulttijuttu tietyissä piireissä. Tänä vuonna kyseinen elokuva näytettiin kolmena peräkkäisenä iltana täpötäydelle salille (200 katsojaa per ilta) ja lippuja oli kuulemma jonotettu tuntikaupalla eli melkoisen suosittu perinne. Lyhyesti sanottuna elokuvan päähenkilö Hans Pfeiffer muistelee lukioaikojaan ja koulussa tekemiään kepposia. Elokuvan nimi viittaa viime postauksessa kertomaani juomaan, jota herrasmiehet elokuvassa nauttivat ennen kuin Pfeiffer aloittaa muistelonsa.

Ennen itse elokuvaa esitettiin myös lyhytfilmi "Der Hahn ist tot", jossa mies seisoo esiripun edessä ja pytää yleisöä laulamaan kaanonissa suomessakin tunnettua kukkoni kuoli-veisua. Ja kyllä vain, koko sali raikui kun 200 opiskelijaa hoilasi iloisena kuolleesta kukosta… Käsittämättömän lystikästä!

Kohta se alkaa 

Elokuvaa katsellessa kuuluu perinteeseen juoda glühweinia (sekä tietty olutta, Saksassa kun ollaan), huudella tietyissa kohdissa vuorosanoja sekä juoda aina kun päähenkilön nimi mainitaan. Lisäksi tauon jälkeen (kyllä, elokuvan aikana oli tauko) tulleen kemianluokkaan sijoittuvan kohtauksen aikana juotiin koeputkista mustikkaviiniä. Koeputkia ei tarvinnut tuoda mukana, vaan niitä sai luonnollisesti ostaa tauon aikana. Itse juonesta oli täysin mahdoton saada mitään tolkkua, sillä salissa oli jatkuvasti meteliä ihmisten huudellessa ja kilistellessä kaljapulloja. Tosin kuulin muilta, että eivät natiivitkaan ymmärtäneet hölkäsen pöläystä leffasta, minkä johdosta tunsin itseni hieman huojentuneemmaksi. Mutta eipä tuo haittaa, kokemus oli kyllä täysin ainutlaatuinen. 

Elokuvan taikaa 

Leffaillan jälkeen olikin jo torstai ja aika pakkailla tavarat ja valmistautua matkaan. Sain jopa aikaiseksi siivota ennen lähtöä, kerrankin ei tarvitse palata kaaoksen keskelle. Vaikka oli hieman haikeaa jättää München pariksi viikoksi, tuntuu kuitenkin oikein mukavalta olla taas Suomessa ja nähdä kaikkia ihania ihmisiä. Lisäksi Fazerin sininen ja suomalainen glögi maistuvat vallan makoisilta ;)

Ja mikä parasta, saan taas riehua  Zapan ja kumikalkkunan kanssa <3

Viihtyisää joulua kaikille, toivottavasti stressi ei vie voittoa! :)

Joulun odottelua

Sain nyt taas kerättyä itseäni sen verran niskasta, jotta saan raapustettua uuden päivityksen. Silloin kun olen kotona ja olisi aikaa vaikkapa tämän blogin päivittämiseen, ei se kuitenkaan koskaan ole päällimmäisenä mielessä, mikä taas sinällään on kovin harmillista kun miettii miten tärkeää olisi ikuistaa kokemiani asioita ennen kun unohdan kaikki. Noh, kerrataanpas vaikka taas kronologisessa järjestyksessä mitä kaikkea tässä on tapahtunut.

Isar-joki keskustan lähellä

Marraskuun viimeisellä viikolla pääsin edustamaan rakasta kotimaatani yliopistolla järjestettynä kansainvälisenä päivänä (onkohan noi sijamudot nyt ihan kunnossa ööh). Sain siis joskus aiemmin syksyllä yliopistolta sähköpostia jossa mua pyydettiin auttamaan Skandinavian pisteellä, lähinnä siis parin tunnin ajan kertomaan opiskelusta Suomessa (joka ei siis ole osa Skandinaviaa, mutta en viittinyt nipottaa pikkuasioista) jos joku sattuisi eksymään meidän alueelle asti. Koska erehdyin vastaamaan olevani kyseisenä päivänä vapaa klo 14 asti, nakitettiin meikäläinen sinne reiluksi neljäksi tunniksi. Saavuttuani paikalle siellä olikin yllätyksekseni kokonainen pöytä omistettuna Suomelle, kiitos Berliinistä saapuneelle Suomi-instituutin edustajalle. 

Maailmanvalloitusta suklaan avulla.

Myönnän lähteneeni kotoa lievästi skeptisellä asenteella ja pahinta peläten, olin nimittäin melkein varma että istuisin yksikseni kauimmassa nurkassa horjuvan pöydän äärellä pälyillen pelokkaana ympärilleni. Mutta todellisuus oli siis aivan eri ja viihdyin tilaisuudessa lopulta yllättävän hyvin. Pisteellämme oli sekä nyt Münchenissä opiskelevia vaihtareita että Pohjoismaissa vaihdossa olleita paikallisia, ja oli ihan miellyttävää huomata miten paljon kiinnostuneita parveili ajoittain pöytämme ympärillä. Ja mikä parasta, meille oli järkätty lounasbuffa joten ei tarvinnut huolehtia ruoasta. Kaiken kaikkiaan siis mieluinen kokemus, voin suositella.

Aika epäedustava kuva mutta nälkäsenä en ehtinyt parempaa räpsästä. Hyvää oli!

Kuun vaihteessa tuli vihdoin äiti viikonlopun ajaksi vierailulle. Ohjelmassa oli kiertelyä kaupungissa, shoppailua, joulumarkkinoita, ruokaa, juomaa sekä hyvää seuraa. Pääsin myös maistamaan luksuselämää sillä äitiliini oli varannut kahden hengen huoneen, joten sain pitää taukoa StuStan tunkkaisista nurkista muutaman päivän ajan, tuli siis tavallaan pidettyä miniloma täällä. 

Jee! <3

Itsenäisyyspäiväkin hurahti tässä ohi. Juhlistin itsenäisyyttä olemalla pitkällä luennolla analysoimassa tanskalaista elokuvaa (saksaksi tietty, vaikka tanskan kurssilla oltiinkin...) sekä illalla nautiskellen saksalaista olutta ja katsomalla australialaista komediasarjaa kaverin kanssa. Ehdin toki hieman vilkaista Areenasta Tampereen meininkejä ja myönnän kuunnelleeni Finlandia-hymniä pariin otteeseen.

Tänään olin tuolla meidän kerroksen "olohuoneessa" maistelemassa hauskaa versiota glögistä/glühweinista, nimittäin Feuerzangenbowlea. Kyseessä on siis juoma, jonka valmistamisen kohokohta on palava sokeritanko. Ensiksi lämmitetään kattilassa glühwein/punaviini/tai-jotain-vastaavaa jonka jälkeen kattilan päälle asetetaan metallinen teline, jonka päälle asetetaan rommilla valeltu sokeritoppa ja sytytetään se tuleen. Sitten sammutetaan valot ja tunnelmoidaan. Kaiken sokerin sulettua on juoma valmista nautittavaksi. Todella hupaisa kokemus! 

Palavista sokeritopista selvittyäni lähdin käymään Tollwoodissa, joka on siis iso talvifestivaali (samalla alueella, missä Oktoberfest järkätään, tosin nyt on vain ehkä puolet alueesta käytössä). Tollwoodista voi ostaa joululahjoja, syödä jotain monista ruokapaikoista, kuunnella musiikkiesitystä tai mennä vaikka katsomaan afrikkalaista versiota Taikahuilusta. Tai juoda olutta, glühweinia, feuerzangenbowlea, kuumaa mojitoa tai ihan vaan kaakaota. Kyseessä ei siis ole mitkään joulumarkkinat vaan enemmänkin talvimarkkinat. Käytiin täällä jo viikko sitten äidin kanssa päiväsaikaan, mutta nyt ilta-aikaan väkeä oli paljon enemmän. Istuttiin hetki baariteltassa kuuntelemassa jotain bändiä ja tunnelma oli ihan mahtava! Siellä kaikenikäset jammaili musiikin tahdissa sunnuntai-iltana. Kesällä järkätään myös kesä-Tollwood, sekin on varmasti kokemisen arvoinen.

 Tief im Wald, musiikkia koivujen katveessa

Sinänsä hassua miten välillä unohdan olevani ulkomailla, en enää arkipäiväisissä tilanteissa varsinaisesti stressaa kielen takia ja tavallaan ne kaikki isot asiat (kieli, kaupunki yms) ovat nyt niin itsestään selviä että niitä ei enää huomaa. Mutta sitten välillä havahdun todellisuuteen lähinnä joidenkin pikkuasioiden takia, kuten esimerkiksi viime maanantaina yliopistolla. Täällä Saksassa on yliopistoluentojen päätteeksi tapana koputtaa pöytään (eikä siis esim. taputtaa käsiä yhteen) ja maanantaina seurasin luennolla esitelmää ja ajan myötä keskittymiskyvyn herpaannuttua vaivuin lievään koomatilaan ja siitä havahduttuani oli ensireaktio alkaa lyömään esitelmän päätyttyä käsiä yhteen. Onneksi havahduin tähän ennen kuin ehdin kajauttaa ilmoille raikuvat aplodit ja yhdyin massan mukaan koputtamaan pöytää. Mutta pointtini tässä on siis se että arjen kulkiessa omalla painollaan unohdan välillä oikeasti olevani ulkomailla. Tästä saisi varmaankin koottua syvällisemmänkin pohdiskelun, mutta aivokapasiteettini on nyt aivan liian alhainen joten jääkööt se toiseen kertaan.

Nyt on kyllä pää niin tyhjä kaikesta mahdollisesta joka on varmasti vaikuttanut tähän kirjoitukseenkin. Taitaa olla ihan tervetullutta ottaa vähän lomaa Saksasta ja tästä kielten sekamelskasta… Suomeen siis 19.12. :)

Iloista joulunodotusta kaikille lukikoille!