Suomessa

Eilen hieman ennen puoltayötä saavuin jälleen armaan kotimaani tutulle maaperälle. Olo on siitä asti ollut vähintäänkin surrealistinen: osittain tuntuu siltä, etten olisi koskaan lähtenytkään ja toisaalta tuntuu todella oudolta olla taas täysin suomenkielisessä ympäristössä. Münchenin kentällä koneeseen pääsyä odotellessa meinasin jatkuvasti naurahtaa ääneen kuullessani suomea, toivottavasti en näyttänyt liian sekopäiseltä peitellessäni virnuilua.

 Yritin napata kuvaa joulumarkkinoista, mutta koska olen vertikaalisesti rajoittunut, 

 ei tulos ollut kovinkaan kummoinen...

Tätä sekavaa olotilaa tuskin helpottaa se, että viimeinen viikko on ollut sosiaalisesti melkoisen vauhdikasta, kun on luentojen lisäksi "täytynyt" viettää aikaa ystävien kanssa ennen viikkojen joulutaukoa. Viime viikolla löysin itseni kaksista yliopiston joulujuhlista, keskiviikkona olin ihmettelemässä skandinavistiikan kekkereitä ja perjantaina lähdin katsastamaan kirjallisuustieteen hipat. Olin yllättynyt siitä, miten paljon skandinavistiikan opiskelijoita Münchenin yliopistolla onkaan, olin jotenkin olettanut sen olevan todella pienen piirin puuhastelua, mutta paikan päällä oli oikeasti paljon porukkaa. 

Sunnuntaina päätimme harrastaa kulttuuria ja suuntasimme parin kaverin kanssa kohti oopperaa. Köyhänä opiskelijana voi tuntia ennen näytöksen alkua väijyä lunastamatta jääneitä lippuja kohtuulliseen 10 euron hintaan. Tällä kertaa ei tosin tärpännyt, joten turvauduimme varasuunnitelmaan:

Kuten kuvasta hieman ehkä näkyy, saimme nauttia Avi Avitalin soittamasta kauniista mandoliinimusiikista. Listalla oli Vivaldia, Bachia sekä kansanmusiikkia Romaniasta ja Bulgariasta. Välillä vähän nauratti kun mietin miten olin päätynyt katsomaan kyseistä konserttia, mutta konsertti oli uskomattoman hyvä.

Meillä on Studentenstadtissa jokaisessa kerrostalon kerroksessa GAP eli Gemeinschaftsappartment eli tavallaan yhteinen olohuone, jossa on myös keittiötila. Ainakin meidän kerroksessa on perinteenä, että aina uusien muuttaessa taloon tulee heidän kokata jotain vanhoille asukeille. Maanantaina saimme vihdoinkin aikaiseksi valmistaa ruokaa kanssa-asukeillemme, tuloksena oli seitsemän pizzaa sekä yksi jättimäinen omenastrudel. Vaikka käytimme pizzoihin valmista taikinaa, lopputulos oli mielestäni aika onnistunut ja jälkkäri suussasulavaa (eikä ihme, sillä sen teki ehta itävaltalainen äitinsä reseptillä). Olin taas tyypilliseen tapaani hieman skeptinen siitä, miten piinaavaa olisi yrittää bondata naapureideni kanssa, mutta onneksi olin jälleen väärässä ja vietin todella hauskan illan näiden tyyppien kanssa.

Nannaa oli...

Tiistaina oli jälleen vuorossa ruoanlaittoa, tällä kertaa vaihtarikavereiden kanssa, tarjolla käsespätzleä eli saksalaisten versiota pastasta juuston ja sipulin kera. Jälkiruoaksi taiteilin omin pikkukätösin hakaristejä erehdyttävästi muistuttavia tähtitorttuja. Hurmaannuin niin torttujen lumoavasta ulkonäöstä, että unohdin ottaa todistusaineistoa kyseisistä tekeleistä, mutta hyvin ne kelpasivat kansainväliselle makuraadille.

Keskiviikkona lähdin muutaman naapurini kanssa teknilliselle yliopistolle katsomaan leffaa. Ohjelmistossa oli vuonna 1944 valmistunut Die Feuerzangenbowle, joka on ilmeisesti eräänlainen joulunajan kulttijuttu tietyissä piireissä. Tänä vuonna kyseinen elokuva näytettiin kolmena peräkkäisenä iltana täpötäydelle salille (200 katsojaa per ilta) ja lippuja oli kuulemma jonotettu tuntikaupalla eli melkoisen suosittu perinne. Lyhyesti sanottuna elokuvan päähenkilö Hans Pfeiffer muistelee lukioaikojaan ja koulussa tekemiään kepposia. Elokuvan nimi viittaa viime postauksessa kertomaani juomaan, jota herrasmiehet elokuvassa nauttivat ennen kuin Pfeiffer aloittaa muistelonsa.

Ennen itse elokuvaa esitettiin myös lyhytfilmi "Der Hahn ist tot", jossa mies seisoo esiripun edessä ja pytää yleisöä laulamaan kaanonissa suomessakin tunnettua kukkoni kuoli-veisua. Ja kyllä vain, koko sali raikui kun 200 opiskelijaa hoilasi iloisena kuolleesta kukosta… Käsittämättömän lystikästä!

Kohta se alkaa 

Elokuvaa katsellessa kuuluu perinteeseen juoda glühweinia (sekä tietty olutta, Saksassa kun ollaan), huudella tietyissa kohdissa vuorosanoja sekä juoda aina kun päähenkilön nimi mainitaan. Lisäksi tauon jälkeen (kyllä, elokuvan aikana oli tauko) tulleen kemianluokkaan sijoittuvan kohtauksen aikana juotiin koeputkista mustikkaviiniä. Koeputkia ei tarvinnut tuoda mukana, vaan niitä sai luonnollisesti ostaa tauon aikana. Itse juonesta oli täysin mahdoton saada mitään tolkkua, sillä salissa oli jatkuvasti meteliä ihmisten huudellessa ja kilistellessä kaljapulloja. Tosin kuulin muilta, että eivät natiivitkaan ymmärtäneet hölkäsen pöläystä leffasta, minkä johdosta tunsin itseni hieman huojentuneemmaksi. Mutta eipä tuo haittaa, kokemus oli kyllä täysin ainutlaatuinen. 

Elokuvan taikaa 

Leffaillan jälkeen olikin jo torstai ja aika pakkailla tavarat ja valmistautua matkaan. Sain jopa aikaiseksi siivota ennen lähtöä, kerrankin ei tarvitse palata kaaoksen keskelle. Vaikka oli hieman haikeaa jättää München pariksi viikoksi, tuntuu kuitenkin oikein mukavalta olla taas Suomessa ja nähdä kaikkia ihania ihmisiä. Lisäksi Fazerin sininen ja suomalainen glögi maistuvat vallan makoisilta ;)

Ja mikä parasta, saan taas riehua  Zapan ja kumikalkkunan kanssa <3

Viihtyisää joulua kaikille, toivottavasti stressi ei vie voittoa! :)